Kirveenkantajat

Samuli Antilan "Kirveenkantajat" vie lukijan syvälle kivikautisen Suomen metsiin. Kirjan päähenkilönä on Vanhan Noita-Ahdin perilliset, hänen poikansa Kettu ja tyttärenpoikansa Ahti. Molemmat ovat noitia ja heimonsa arvostettuja jäseniä. Kirjan alussa Noita-Ahdin suku joutuu lähtemään pois synnyinsijoiltaan kun päällikö Koukun kanssa tulee riitaa. Uusi asuinpaikka valitaan ja sitä etsiessä nuori pojanvesa Ahti törmää vahingossa suuren noidan Nahkasuun aarteeseen.

Aikaa kuluu mutta aarre ei jätä poikasta rauhaan ja kun tulee tilaisuus anastaa tuo uskomaton vallan lähde Ahti toimii ajattelematta seurauksia. Siitä alkaa huima juoksu läpi seikkailuiden ja kaikenlaisten koitosten joka johdattaa Noita-Ahdin perilliset lopulta uuteen asuinpaikkaan. Kaikki eivät kuitenkaan selviä hengissä ja kirja onkin täynnä juonitteluja, kateutta, ankaraa omanedun tavoittelua ja ahneutta.

Kirjan naishahmot, Taivaansini (Ahdin äiti), Aamukaste ja Iltatuuli (Ahdin siskot) sekä Noki (metsäläisorja) ovat omalta osaltaan vaikuttamassa heimonsa elämään ja kuolemaankin. Naisilla ei ole samanlaista asemaa heimossa, he ovat lähinnä miesten vallan alla eleleviä synnyttäjiä ja kotitöiden tekijöitä mutta hyvin kirjailija saa heidänkin äänensä kuuluviin.

Pidin erityisesti Noesta joka kasvaa vahvaksi naiseksi kamalien lapsuuskokemusten, vielä kamalamman orjakokemuksen ja pakomatkansa jälkeen. Hän keksii tavan selviytyä nälänhädästä ja hänen sisäinen äänensä kantaa vaikeiden aikojen yli, häntä ei muserreta. Tosin lopussa toisen henkilön kohtalo syöksee hänet päätökseen josta ei ole paluuta.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoista lukea. Elämä on ollut kivikaudella kovaa eikä selviytyminen ole ollut helppoa suomalaisissa metsissä. Elintilasta on taisteltu paikallisen västön ja muualta tulleiden kanssa ja niukka ravinto kaavittu maasta, metsistä ja vesistöistä. Pakanuus on ollut vahvaa ja ihmisten elo tiiviisti sidoksissa luontoon, esi-isiin ja oman maan jumaliin. Tämä on paleofiktiota parhaimmillaan. Uuskumma-kustantamosta nousee näitä hemiä solkenaan, tykkään! Arvosana: 8/10.

Maalattujen luolien maa

Kuva täältä.

Kuudes ja toistaiseksi viimeinen osa jatkaa Aylan ja Jondalarin sekä heidän tyttärensä Jonaylan tarinaa. Tässä osassa oli paljon luolien kuvailua ja se olikin kovin mielenkiintoista mutta viimeistään kymmenennen visentti- ja mammuttikuvan kohdalla alkoi kyllästyttää. Ymmärrän kyllä että kirjailija on todella kiinnostunut aiheestaan mutta tämä on kuitenkin fiktiiivinen romaani eikä tietokirja. Aiempienkin sarjan kirjojen kohdalla olisi voinut helposti editoida ainakin yhden kolmanneksen jokaisesta kirjasta tarinan silti kärsimättä mutta tämä kirja olisi pitänyt editoida vielä raaemmalla kädellä. Tässä oli puolet liikaa. Auel kertookin kirjan alussa kiitokset-osiossa enemmän näistä luolista ja siitä että hän siirsi ne kokonaisuutena kirjaansa ja muokkasi siitä Zelandonien maan.

Kirjan alussa Ayla jatkaa Emon palvelijaksi opiskelemista ja tulee nauttineeksi jotain psykedeeliyrttiseosta ja melkein menehtyy pyhässä luolassa. Kun hän lähtee sitten kesäjuhlille myöhässä odottaen tapaavansa Jondalarin hän löytääkin tämän toisen naisen sylistä. Ja taas on soppa valmis! Mikä näillä ihmisillä on niin vaikeaa ettei voi puhua toiselle? Annetaan asioiden mennä niin solmuun ettei voi enää kumppanille puhua mitään ja luullaan toisesta aina pahinta. Eikö tämä jo nähty Mammutin metsästäjissä...

Joko lopetus ei ole kirjailijan vahvinta osaamista tai sitten hän jättää tarkoituksella auki sellaisia asioita joista hän kuitenkin kahdessa viimeisessä kirjassaan on ottanut esille. Jään odottelemaan kirjoittaako Auel vielä yhden osa tähän sarjaan sillä siihen oli viitteitä pitkin kirjaa. Esim. klaanikansan ja Muiden yhteydenpito ja kaupankäynti, Brukevalin ja Madromanin lähtö sekä Aylan mahdollinen arvonnousu Ensimmäiseksi. Ja toisen, tai oikeammin kolmannen, lapsen mahdollisuuskin tuli jollain tapaa korostetusti esille.

Koko sarjasta jäi sellainen kuva että 30 vuotta saman kirjasarjan kanssa on liikaa. Ainakin kun ne ovat tällaisia järkäleitä, kustannustoimittajan painajaisia. Peräkkäin luettuna näissä kaikissa oleva asioiden toistelu, sen korostaminen kuinka se Jondalarin mela onkaan niin iso ja ah Aylan luola juuri sille sopiva. Se, että Ayla niin vihaa niitä hyeenoita ja kuinka hän oppikaan metsästämään tarkkailemalla petoeläimiä. Jne, jne. Jopa samassa kirjassakin oli toistoa niin paljon että en usko että menisi enää läpi millään isommalla kustantajalla tämmöinen kässäri. Ehkä hän sai palkkaa sivumäärän mukaan?

Yksi mikä jäi erityisen positiivisena mieleen oli se kuinka yhteisö- ja perherakenne oli niin avara ja salliva. Samalla tulisijalla saattoi olla kolme tai neljäkin aikuista samaa tai eri sukupuolta samassa perhesuhteessa ja nekin jotka halusivat olla yksin ilman puolisoa kelpasivat yhtä arvokkaina jäseninä samaan yhteisöön. Lapset saivat kasvaa rauhassa, kaikki katsoivat heidän peräänsä ja rakastivat ja neuvoivat kutakin hänen oman kiinnostuksensa myötä. Lapset oppivat asiat seuraamalla aikuisten toimia, mikään ei ollut kiellettyä ja kaikkea muuta suvaittiin paitsi mustasukkaisuutta ja silmitöntä väkivaltaa. Mielenkiintoa erilaisia taitoja oppimaan kannustettiin ja lapset otettiin mukaan kaikkiallle. Tämä kiehtoi minua vaikka tiedänkin ettei se enää onnistu nykyisenlaisessa yhteiskunnassa. No, kaikesta huolimatta olihan tämä luettava ja melko hyvä maku siitä jäi. Arvosana: 8/10.

Kirja-arvioita on tehnyt esim. Marjis, Annika ja Villasukka kirjahyllyssä.
Edit 30.11 Liitän tämän Velman lukuhaasteeseen kohtaan "Muinaiset riimut".

Luolien suojatit

Kuva täältä.

Viides osa, "Luolien suojatit" jatkaa Aylan ja Jondalarin tarinaa ihmiskunnan syntysijoilla, jääkaudenaikaisessa Euroopassa. Pitkä matka halki keskisen mantereen on päättynyt ja pariskunta on kotiutumassa Jondalarin kotiin, zelandonien Yhdeksänteen luolaan. Ayla tapaa miehensä lähisukulaisia, entisiä rakastettuja sekä vanhoja vihamiehiä. Aylan elämä uudessa kodissa ei ala helposti, heti ensimmäisellä juhla-aterialla hänet nolataan perusteellisesti mutta tekijän pilkka sattuu omaan nilkkaan ja pilantekijä saa oman heimonsa halveksunnan omalle naamalleen. Aylan erikoinen puhetapa, hänen eläinten hallintakykynsä ja kaunis ulkomuotonsa erilaisten tapojensa lisäksi herättää mielenkiintoa mutta myös närää ja kateutta. Jondalarin äiti Marthona pitää Aylasta välittömästi ja nainen saakin hänestä heti läheisen ystävän. Myös Zelandoni, hän joka heistä on Ensimmäinen, heimon tietäjä ja Emon palvelija, entinen Zolena ja Jondalarin Doni-nainen huomaa Aylan potentiaalin ja päättää saada naisen mitä pikimmiten Emon palvelijoiden valvovan silmän alle. Zelandoni tajuaa että tuollainen mahti mikä naisella on voi olla vaarallinen jos sitä ei suitsita joten hänen on alettava valmentaa Aylaa sekä hänen omaksi turvakseen mutta myös siksi että Ayla on uhka jo totutulle instituutiolle, Emon palvelijoille. Ayla itse ei halua ruveta Emon palvelijaksi, Zelandoniksi vaan hänen suurin halunsa on olla Jondalarin puoliso ja hänen tulisijansa lasten äiti.

Aylan raskaus etenee hienosti ja hänen hevosensa Heinä on myös kantavana Aylan suureksi riemuksi. Ayla otetaan Zelandoniheimon täysvaltaiseksi jäseneksi ja hänet liitetään Jondalariin liitonsolmulla kesäjuhlilla jossa Ayla pelastaa erään pojan hengen kun villasarvikuono hyökkää tämän kimppuun. Kesäjuhlilla tapahtuu kaikenmoista, tapaamme vanhoja tuttujakin, Lanzadonit ovat tulleet hakemaan joukkoonsa omaa Emon palvelijan ja Jondalarin serkku Joplaya viettää liittojuhlaa Echozarin kanssa. Yhdeksännen luolan Brukeval, jossa itsessäänkin on klaaniverta, ei voi sietää että sekamuotoinen Echozar saa itselleen kauniin halututn naisen. Mutta Ensimmäinen Zelandoni ei anna periksi ja liitonsolmu sidotaan kaikkien halukkaiden pariskuntien välille, myös Joplaya ja Echozar saavat toisensa.

Ayla on kertonut Yhdeksännen luolan ihmisille klaanikansan tavoista ja perinteistä ja saa pikkuhiljaa suurimman osan ihmisistä tajuamaan että "latuskapäätkin" ovat ihmisiä, erilaisia kun he mutta kuitenkin ihmisiä. Kaikki eivät sulata tätä ja Ayla saakin Brukevalin lisäksi muita vihamiehiä itselleen, Madroman on yhä Jondalarille katkera menneisyydestä ja nyt myös siitä huomiosta ja arvostuksesta jota mies saa uusine perheenjäsenineen. Joharran, Jondalarin veli ja Yhdeksännen luolan päällikkö on huolestunut siitä että klaanikansasta saattaa tulla uhka zelandoneille sillä klaanikansa on aiemmin asuttanut zelandonien luolayhteisöjä ja heidät on väkisin ajettu maanpakoon omilta alueiltaan. Kirjan lopussa Ayla synnyttää ja se tuo hänen muistoistaan tuskallisesti esille hänen esikoisensa. Durcin ja hän paljastaa kipeän salaisuutensa Zelandonille joka on jo arvannut että tämä ei voi olla naisen ensimmäinen synnytys.

Tykkäsin tästä osasta. Kirja hurahti nopeasti loppuun ja uusi osa on jo luvussa. Arvosana 9/10.

Tasangon vaeltajat

Kuva täältä.

"Maan lapset"-sarjan neljäs osa vie Aylan ja Jondalarin pitkälle matkalle kohti zelandonien maata. He aloittivat Matkansa mamutoiden kesäjuhlilta ja jatkoivat kohti Beranin merta ja seurasivat Suurta Vesien Emoa, Tonavaa määränpäähänsä saakka. Matkallaan he kohtaavat erilaisia heimoja, alkumatkasta Höyhenheinän mamutoileirin, Sharamudoit, Hadumai-metsästäjät, S-armunait, Losadunait, Klaanipariskunnan, Lanzadonit ja vihdoin perillä Jondalarin heimon, Zelandonien Yhdeksännen luolan jäsenet. Jokainen näistä edellämainituista ihmisryhmistä reagoi pelonsekaisella uteliaisuudella siihen että matkalaisten mukana kulkee sekä hevoset Heinä että Juoksija kuin lähes täysikasvuinen Susikin. Pariskunta pysähtyy näiden eri heimojen luokse eripituisiksi ajoiksi ja he kohtaavat niin vaikeuksia kuin ilojakin. Osan ihmisistä Jondalar tapasi jo tulomatkallaan ja pääseekin nyt vaihtamaan kuulumisia ja esittelemään heille uutta perhettään. Ayla herättää huomiota minne meneekin ja osa ihmisistä uskoo hänen olevan itse Emo ja Jondalarin hänen taivaallinen rakastajansa Lumi.

Aylan selvännäkemiskyky vaan voimistuu ja hän näkeekin useita selkounia joissa edesmennyt Klaanikansan vanha Mog-Ur, Creb johdattelee ja varoittaa heitä tulevista pulmatilanteista. Yksi tällainen varoitus pelasti heidän henkensä massiivisen tulvan alta. Susikin pitää omasta laumastaan huolta ja pelastaa täpärästi Aylan hengen kun eräs henkilö uhkaa tappaa hänet. Ja Matkahan ei olisi mitään jos ei jouduttaisi vaarallisiin tilanteisiin, no niitä riittää ihan varmasti mutta nämä neuvokkaat nuoret sekä selviytyvät kaikista noin vaan ja siinä samassa keksivät taas uusia keksintöjä.

Seksikohtauksiakin taas tulvii suunnilleen joka toisella sivulla ja ne muuttuvat yhä tylsemmiksi ja huvittavimmiksi kun kirjailija ei joko osaa tai edes viitsi muunnella niitä. Sitä en sitten tiedä onko suomentajalla ollut naurussa pitelemistä vai onko hänkin vaan copypastennut pariskunnan Ilojen jakamisen. Jondalar muuttuu yhä suojelevammaksi ja rasittavammaksi Aylaa kohtaan ja minua jäi häiritsemään se sillä aiemmissa kirjoissa Ayla kuitenkin esitetään itsenäisenä, älykkäänä ja pärjäävänä nuorena naisena. Pitkät eläin-, kasvi- ja luontolistaukset tökkivät edelleen ja olenkin jo oppinut hyppimään niiden yli silloin kun niitä riittää yhdessä kuvaksessa useamman sivun verran. Tämä oli ehkäpä tylsin ja pitkäveteisin näistä tähän saakka, toivottavasti tämä ei ole etenevä trendi... Arvosana 7/10.

Mammutin metsästäjät

Kuva täältä.

"Mammutin metsästäjät" on "Maan lapset"-sarjan kolmas osa ja jatkaa tarinaa edellisen kirjan jättämästä kohdasta. Kirjan alussa Ayla ja Jondalar tulevat mammutin metsästäjien heimon leiriin. Heimolaiset nimittävät itseään mamutoiksi ja he pitävät mammuttia sekä pyhimpänä eläinhenkenä että heidän suojelushenkenään. Mammutti vaatettaa heidät ja ruokkii heidät. Mammutin luista valmistetaan paljon erilaisia tarve-esineitä ja niistä rakennetaan asuinmajojen tukirakenteet ja niitä myös käytetään soittimina.

Aluksi Ayla on kauhuissaan, näkeehän hän ensimmäistä kertaa muita ihmisiä Jondalarin lisäksi. Hän pelkää etteivät ihmiset hyväksy häntä, onhan hän mielestään niin ruma ja jo lapsuudessaan tottunut olemaan se joka on aina erilainen ja kummallinen. Myös Jondalaria jännittää. Hän tietää että Ayla on kasvanut "latuskapäiden" eli klaanikansan parissa ja synnyttänyt lapsen joka on puoliverinen, "iljetys". Hänen omat asenteensa ja pelkonsa nousevat pintaan. Sen lisäksi heillä on mukanaan Aylan Heinä-tamma ja hänen varsansa Juoksija. Ihmiset eivät ole aiemmin kesyttäneet eläimiä ja siksi mamutoitkin ovat aluksi hämmästyneitä ja peloissaan koska luulevat Aylaa eläinten kutsujaksi, Mamutiksi.

Leijonan leiri ottaa kuitenkin tulokkaat vastaan ja pariskunta jää asumaan talveksi mamutoiden pariin. Yhteiselo tuo omat ongelmansa ja Jondalar huomaa pian saaneensa kilpailijan Aylan rakkaudesta. Ranec, heimon kuvantekijä lumoutuu ja alkaa piirittää Aylaa. Moninkertaisten väärinkäsitysten vuoksi Ayla antaa liitonlupauksen ja aikoo Ranecin puolisoksi seuraavilla kesäjuhlilla. Ayla luulee ettei Jondalar rakasta häntä enää ja heidän välinsä tulehtuvat. Muu heimo näkee mistä on kyse mutta eivät halua puuttua asiaan. Heimon tietäjä, Mamut, huomaa heti alussa Aylan potentiaalin ja alkaa opettaa tuota kiehtovaa, lahjakasta naista Mammutin tulisijan perillistä.

Talven aikana vietetään aikaa pääosin sisällä lämpimissä ja suojaavissa asumuksissa, mukaan mahtuu niin synnytys, riitoja, juhlia, surua kuin rakkauttakin. Ayla oppii paljon ja myös Leijonan leiri oppii häneltä ja Jondalarilta. Ayla otetaan heimoon ja vihdoin hän on Ayla, Mamutoin heimosta, Leijonan leiristä, ei enää heimoton. Leijonan leirissä on pieni poika, Rydag joka muistuttaa Aylaa hänen omasta pojastaan Durcista joka hänen oli jätettävä Luolakarhun klaaniin kun hänet kirottiin kuolemankirouksella. Talven mittaan Ayla ajattelee paljon poikaansa ja haaveilee hänen hakemisesta mamutoiden pariin vaikka hän tietääkin sen mahdottomaksi.

Kevään tullen kierähtää vuodenpyörä uuteen asentoon ja Leijonan leiri alkaa olla enemmän ulkona. Eräällä metsästysretkellä Ayla törmää mustaan suteen joka yrittää viedä hänen saaliinsa ja sen seurauksena Ayla ja Deegie tuovat yllättävän löydön leiriin. Se aiheuttaa alkuun pelkoa ja hämmennystä mutta lopulta asia järjestyy ja kaikki ovat tyytyväisiä. Kesäjuhlille lähdetään innoissaan ja perillä odottaa tuhatpäinen ihmislauma jota sekä Ayla että hänen suojattinsa pelästyvät. Kaikkea epämiellyttävää, mutta myös tärkeää, tapahtuu mutta lopulta väärinkäsitykset selviävät. Aylan pelastama luolaleijona, Pentu nähdään vielä viimeisen kerran. Kirja päättyy hyvästeihin.

Pidin tästä osasta kovasti ja kyyneleet pyrkivät silmiini turhankin usein. Pysähdyin oikein miettimään miksi juuri tämä kirja kosketti niin voimakkaasti jotain sisälläni. Hoksasin vasta jälkeenpäin että juuri tuo omassa laumassaan erilainen ja kummallinen, outo tyttö muistutti läheisesti omia menneisyyden kokemuksia. Se että hänet sitten niin varauksetta hyväksyttiin uuteen heimoon ja leirinsä jäseneksi aiheutti omien patoutuneiden tuntemusten uudellen arviointia. Itku helpotti ja sai parikin asiaa kirkastumaan mietteissäni. Ärsytyksen aiheina olivat liialliset typot ja sama loputon tietokirjamainen luontokuvaus eläin- ja kasvilistoineen joita jälleen riitti sivutolkulla. Arvio: 9/10.

Hevosten laakso

Kuva täältä.

"Hevosten laakso" jatkaa Aylan tarinaa suoraan siitä mihin edellisessä kirjassa jäätiin. Ayla menetti kaiken, oman pienen lapsensa, ainoan tietämänsä kodin, oman perheensä ja koko heimon kun uusi päällikkö, Broud, joka aina vihasi tyttöä, karkoitti Aylan. Kun klaanin kotiluola sortui maanjäristyksen seurauksena Broud määräsi tytölle kuolemankirouksen joka käytännössä tarkoitti sitä että Ayla oli nyt kuollut ja karkoitettu lopullisesti heimon parista.

Tämän kirjan alussa Ayla on vaeltanut kuukauden päivät ja on todella väsynyt. Hän oli luullut että löytäisi "Muut", ne eriheimoiset jotka olivat Aylan omaa, alkuperäistä heimoa. Olihan Iza, Aylan kasvattiäiti, sanonut että he löytyisivät pohjoisesta. Mutta Ayla ei ollut löytänyt ketään. Hän uskoi että oli yksin maailmassa ja kuolisi lopulta siihen ettei enää jaksanut elää yksin, kaiken menettäneenä. Kunnes hän löytää laakson jonne jää asumaan. Alkuun kaikki on vaikeaa, hän joutuu ponnistelemaan että saa kerätyksi ruokavarannot, tarpeeksi eläinten taljoja ja parannustaikojen yrttejä pitkää talvea varten mutta hän selviytyy.

Kolmen vuoden yksinolon aikana Ayla oppii tuntemaan pienen asuinpaikkansa kaikki sopukat, hän kesyttää hevosen josta tulee hänelle kumppani ja lopulta hän löytää haavoittuneen luolaleijonan pennun, oman toteeminsa ilmentymän. Ayla vie leijonanpennun luolaansa, parantaa sen ja Pennuksi nimetty luolaleijona jää Aylan ja Heinäksi nimetyn hevosen kanssa asumaan laaksoon. Ayla oppii metsästämään ensin yhdessä hevosensa kanssa ja lopulta myös luolaleijonansa kanssa. Mutta Ayla on silti yksin. Ja hän kaipaa ihmiskontaktia, toivoo löytävänsä itsensänäköisiä ihmisiä mutta pelkää pahinta.

Kirjan toinen juonipolku seuraa kahta nuorta zelandonimiestä, Jondalaria ja Thonolania heidän pitkällä Matkallaan halki tunnetun mantereen. Miehet kohtaavat reissullaan erilaisia ihmisiä, pahoja vastoinkäymisiä, ilon ja onnen hetkiä mutta myös suuren surun joka melkein murtaa molemmat. Kohtalo johdattaa asioita  kummallisesti ja alkaa uusi seikkailu joka päätyy siihen että Ayla ja Jondalar tapaavat ja viettävät talven yhdessä.

Luin kirjan yhdessä humauksessa ensimmäisen osan perään ja huomasin että aika sittenkin oli kullannut osan muistoistani. Kirjassa oli paljon sellaista luonnonkuvausta ja muuta selittelyä että silmät tahtoivat välillä hyppelehtiä turhien kasvi- ja eläinlajiluetteloiden ohitse ja ajatus harhaili. Tykkäsin tästä silti ja aion jatkaa loppujenkin osien lukemista kunhan saan tuon lukupiirin kirjan tästä välistä pois kuljeksimasta. Kirjaa on luettu myös Vinttikamarissa ja Sallan lukupäiväkirjassa. Arvosanaksi annan 9/10.

Luolakarhun klaani

Kuva täältä.

"Luolakarhu klaani" avaa "Maan lapset"-sarjan jonka kirjoittaja, Jean M. Untinen-Auelilla on suomalaiset sukujuuret. Itse tutustuin tähän kirjasarjaan jo 80-luvulla kun kirja ensimmäisen kerran ilmestyi mutta aloitin nyt uusintaluvun kun sain kirjastosta lainaan uusimman, kuudennen osan. Olikin jo aika lukea nämä uudestaan sillä ensimmäisellä kerralla hurmaannuin täysin tästä maailmasta jonka kirjailija on luonut.

Kirjan maailma on esihistoriallisen ajan, jääkauden ajan, Eurooppa jossa kahden esi-ihmislajin, Neandertalinihmisten ja Cro-Magnonin ihmisten elämää seurataan pääosin yhden päähenkilön, Aylan kautta. Ensimmäinen kirja tutustuttaa lukijan tähän erikoiseen tyttöön joka joutuu luonnonmullistuksen vuoksi erilleen omasta perheestään ja heimostaan ja päätyy Luolakarhun klaanin hoiviin. Hän kasvaa totutellen eriheimoisen ihmisryhmän tapoihin siinä kuitenkaan aina onnistumatta. Ayla joutuu kasvamaan nopeasti, opettelemaan klaanin naisten tavoille, hän pääsee käymään heimon kesäjuhlilla ja lopulta kivuliaitten sattumusten ja uuden päällikön vihan vuoksi lähtemään maanpakoon ja etsimään omaa tietään ilman itselleen rakkaita ihmisiä.

Kirjailija tavoittaa jääkauden ihmisten tunnot ja syvimmät ajatukset hienovaraisella otteellaan ja vie lukijan huikaisevaan seikkailuun siihen aikaan jolloin nykyihminen ei olisi selvinnyt luonnonvoimien armoilla. Ei ainakaan länsimainen, kaupunkielämään tottunut ihminen. Kirjailija on nähnyt paljon vaivaa tutkiessaan tuon ajan eurooppalaista asutusta, luolia, niiden maalauksia ja muita tarve-esineitä joita on säästynyt nykypäiviin saakka. Hän on myös ollut kiinteässä kirjeenvaihdossa ja jopa käynyt tutustumassa moniin merkittäviin esihistoriallisiin löytöihin itse tapahtumapaikoilla.

Wikipedian mukaan: "Luolakarhun klaani yllätti lukijat antamalla erittäin todenmukaisen kuvan neandertalinihmisten elämästä. Vaikka monet tulkinnat perustuivat kirjailijan omaan pohdintaan, hän oli tehnyt laajapohjaista tutkimusta arkeologian alueella. Omakohtaista kokemusta saadakseen kirjailija osallistui selviytymistaidon kurssille, jossa oppi tekemään kivikauden tapaan tulta ja työkaluja sekä elämään luonnossa talviolosuhteissa.

Kirjan menestyessä Jean Auelin mahdollisuudet tehdä tutkimusta parantuivat edelleen, ja nyt hän pystyi myös vierailemaan kirjojensa esihistoriallisilla alueilla ja yliopistoissa. Niinpä kirjasarjan edetessä monet kuvaukset luonnosta, ihmisistä ja tapahtumista pohjautuvat tieteelliseen tutkimukseen."

Tykkäsin tästä yhtä paljon kuin silloin 30-vuotta sitten eikä aika ollut kullannut muistoja niinkuin olin etukäteen pelännyt. Kirja-arviota löydät mm. Emilien blogista, Sallan blogista ja Marin blogista. Lisään tämän lukuhaasteeseen kohtaan "Yrttitieto". Arvosanaksi annan 9/10.