Mammutin metsästäjät

Kuva täältä.

"Mammutin metsästäjät" on "Maan lapset"-sarjan kolmas osa ja jatkaa tarinaa edellisen kirjan jättämästä kohdasta. Kirjan alussa Ayla ja Jondalar tulevat mammutin metsästäjien heimon leiriin. Heimolaiset nimittävät itseään mamutoiksi ja he pitävät mammuttia sekä pyhimpänä eläinhenkenä että heidän suojelushenkenään. Mammutti vaatettaa heidät ja ruokkii heidät. Mammutin luista valmistetaan paljon erilaisia tarve-esineitä ja niistä rakennetaan asuinmajojen tukirakenteet ja niitä myös käytetään soittimina.

Aluksi Ayla on kauhuissaan, näkeehän hän ensimmäistä kertaa muita ihmisiä Jondalarin lisäksi. Hän pelkää etteivät ihmiset hyväksy häntä, onhan hän mielestään niin ruma ja jo lapsuudessaan tottunut olemaan se joka on aina erilainen ja kummallinen. Myös Jondalaria jännittää. Hän tietää että Ayla on kasvanut "latuskapäiden" eli klaanikansan parissa ja synnyttänyt lapsen joka on puoliverinen, "iljetys". Hänen omat asenteensa ja pelkonsa nousevat pintaan. Sen lisäksi heillä on mukanaan Aylan Heinä-tamma ja hänen varsansa Juoksija. Ihmiset eivät ole aiemmin kesyttäneet eläimiä ja siksi mamutoitkin ovat aluksi hämmästyneitä ja peloissaan koska luulevat Aylaa eläinten kutsujaksi, Mamutiksi.

Leijonan leiri ottaa kuitenkin tulokkaat vastaan ja pariskunta jää asumaan talveksi mamutoiden pariin. Yhteiselo tuo omat ongelmansa ja Jondalar huomaa pian saaneensa kilpailijan Aylan rakkaudesta. Ranec, heimon kuvantekijä lumoutuu ja alkaa piirittää Aylaa. Moninkertaisten väärinkäsitysten vuoksi Ayla antaa liitonlupauksen ja aikoo Ranecin puolisoksi seuraavilla kesäjuhlilla. Ayla luulee ettei Jondalar rakasta häntä enää ja heidän välinsä tulehtuvat. Muu heimo näkee mistä on kyse mutta eivät halua puuttua asiaan. Heimon tietäjä, Mamut, huomaa heti alussa Aylan potentiaalin ja alkaa opettaa tuota kiehtovaa, lahjakasta naista Mammutin tulisijan perillistä.

Talven aikana vietetään aikaa pääosin sisällä lämpimissä ja suojaavissa asumuksissa, mukaan mahtuu niin synnytys, riitoja, juhlia, surua kuin rakkauttakin. Ayla oppii paljon ja myös Leijonan leiri oppii häneltä ja Jondalarilta. Ayla otetaan heimoon ja vihdoin hän on Ayla, Mamutoin heimosta, Leijonan leiristä, ei enää heimoton. Leijonan leirissä on pieni poika, Rydag joka muistuttaa Aylaa hänen omasta pojastaan Durcista joka hänen oli jätettävä Luolakarhun klaaniin kun hänet kirottiin kuolemankirouksella. Talven mittaan Ayla ajattelee paljon poikaansa ja haaveilee hänen hakemisesta mamutoiden pariin vaikka hän tietääkin sen mahdottomaksi.

Kevään tullen kierähtää vuodenpyörä uuteen asentoon ja Leijonan leiri alkaa olla enemmän ulkona. Eräällä metsästysretkellä Ayla törmää mustaan suteen joka yrittää viedä hänen saaliinsa ja sen seurauksena Ayla ja Deegie tuovat yllättävän löydön leiriin. Se aiheuttaa alkuun pelkoa ja hämmennystä mutta lopulta asia järjestyy ja kaikki ovat tyytyväisiä. Kesäjuhlille lähdetään innoissaan ja perillä odottaa tuhatpäinen ihmislauma jota sekä Ayla että hänen suojattinsa pelästyvät. Kaikkea epämiellyttävää, mutta myös tärkeää, tapahtuu mutta lopulta väärinkäsitykset selviävät. Aylan pelastama luolaleijona, Pentu nähdään vielä viimeisen kerran. Kirja päättyy hyvästeihin.

Pidin tästä osasta kovasti ja kyyneleet pyrkivät silmiini turhankin usein. Pysähdyin oikein miettimään miksi juuri tämä kirja kosketti niin voimakkaasti jotain sisälläni. Hoksasin vasta jälkeenpäin että juuri tuo omassa laumassaan erilainen ja kummallinen, outo tyttö muistutti läheisesti omia menneisyyden kokemuksia. Se että hänet sitten niin varauksetta hyväksyttiin uuteen heimoon ja leirinsä jäseneksi aiheutti omien patoutuneiden tuntemusten uudellen arviointia. Itku helpotti ja sai parikin asiaa kirkastumaan mietteissäni. Ärsytyksen aiheina olivat liialliset typot ja sama loputon tietokirjamainen luontokuvaus eläin- ja kasvilistoineen joita jälleen riitti sivutolkulla. Arvio: 9/10.