Kuudes ja toistaiseksi viimeinen osa jatkaa Aylan ja Jondalarin sekä heidän tyttärensä Jonaylan tarinaa. Tässä osassa oli paljon luolien kuvailua ja se olikin kovin mielenkiintoista mutta viimeistään kymmenennen visentti- ja mammuttikuvan kohdalla alkoi kyllästyttää. Ymmärrän kyllä että kirjailija on todella kiinnostunut aiheestaan mutta tämä on kuitenkin fiktiiivinen romaani eikä tietokirja. Aiempienkin sarjan kirjojen kohdalla olisi voinut helposti editoida ainakin yhden kolmanneksen jokaisesta kirjasta tarinan silti kärsimättä mutta tämä kirja olisi pitänyt editoida vielä raaemmalla kädellä. Tässä oli puolet liikaa. Auel kertookin kirjan alussa kiitokset-osiossa enemmän näistä luolista ja siitä että hän siirsi ne kokonaisuutena kirjaansa ja muokkasi siitä Zelandonien maan.
Kirjan alussa Ayla jatkaa Emon palvelijaksi opiskelemista ja tulee nauttineeksi jotain psykedeeliyrttiseosta ja melkein menehtyy pyhässä luolassa. Kun hän lähtee sitten kesäjuhlille myöhässä odottaen tapaavansa Jondalarin hän löytääkin tämän toisen naisen sylistä. Ja taas on soppa valmis! Mikä näillä ihmisillä on niin vaikeaa ettei voi puhua toiselle? Annetaan asioiden mennä niin solmuun ettei voi enää kumppanille puhua mitään ja luullaan toisesta aina pahinta. Eikö tämä jo nähty Mammutin metsästäjissä...
Joko lopetus ei ole kirjailijan vahvinta osaamista tai sitten hän jättää tarkoituksella auki sellaisia asioita joista hän kuitenkin kahdessa viimeisessä kirjassaan on ottanut esille. Jään odottelemaan kirjoittaako Auel vielä yhden osa tähän sarjaan sillä siihen oli viitteitä pitkin kirjaa. Esim. klaanikansan ja Muiden yhteydenpito ja kaupankäynti, Brukevalin ja Madromanin lähtö sekä Aylan mahdollinen arvonnousu Ensimmäiseksi. Ja toisen, tai oikeammin kolmannen, lapsen mahdollisuuskin tuli jollain tapaa korostetusti esille.
Koko sarjasta jäi sellainen kuva että 30 vuotta saman kirjasarjan kanssa on liikaa. Ainakin kun ne ovat tällaisia järkäleitä, kustannustoimittajan painajaisia. Peräkkäin luettuna näissä kaikissa oleva asioiden toistelu, sen korostaminen kuinka se Jondalarin mela onkaan niin iso ja ah Aylan luola juuri sille sopiva. Se, että Ayla niin vihaa niitä hyeenoita ja kuinka hän oppikaan metsästämään tarkkailemalla petoeläimiä. Jne, jne. Jopa samassa kirjassakin oli toistoa niin paljon että en usko että menisi enää läpi millään isommalla kustantajalla tämmöinen kässäri. Ehkä hän sai palkkaa sivumäärän mukaan?
Yksi mikä jäi erityisen positiivisena mieleen oli se kuinka yhteisö- ja perherakenne oli niin avara ja salliva. Samalla tulisijalla saattoi olla kolme tai neljäkin aikuista samaa tai eri sukupuolta samassa perhesuhteessa ja nekin jotka halusivat olla yksin ilman puolisoa kelpasivat yhtä arvokkaina jäseninä samaan yhteisöön. Lapset saivat kasvaa rauhassa, kaikki katsoivat heidän peräänsä ja rakastivat ja neuvoivat kutakin hänen oman kiinnostuksensa myötä. Lapset oppivat asiat seuraamalla aikuisten toimia, mikään ei ollut kiellettyä ja kaikkea muuta suvaittiin paitsi mustasukkaisuutta ja silmitöntä väkivaltaa. Mielenkiintoa erilaisia taitoja oppimaan kannustettiin ja lapset otettiin mukaan kaikkiallle. Tämä kiehtoi minua vaikka tiedänkin ettei se enää onnistu nykyisenlaisessa yhteiskunnassa. No, kaikesta huolimatta olihan tämä luettava ja melko hyvä maku siitä jäi. Arvosana: 8/10.
Kirja-arvioita on tehnyt esim. Marjis, Annika ja Villasukka kirjahyllyssä.
Edit 30.11 Liitän tämän Velman lukuhaasteeseen kohtaan "Muinaiset riimut".
