Silmät, nuo sielun ikkunat

Päivä on mennyt jälkishokin merkeissä. Eilinen lääkärin tapaaminen oli niin nopeasti ohi etten uskaltanut pysähtyä miettimään minkä ammuksen juuri donkkasin. Se etten menetäkään toistaiseksi näkökylkyäni kokonaan, ainakaan vielä enkä ehkäpä ollenkaan, on ollut niin suuri helpotus että se räjähti tajuntaani kunnolla vasta tänään. En usein aktiivisesti ajattele näkemisiäni mutta viime aikoina, viime kesästä saakka, jolloin vahva epäily sokeutumisesta tuli olen ollut tavallista herkempi näköaistin ja silmieni suhteen. Kun keväällä silmälääkärin 45-vuotistarkastuksessa löytyivät ensimmäisen huolestuttavat muutokset silmänpohjista ja näköhermosta ajattelin vaan ettei se nyt ehkä niin vaarallista ole. Silmälasithan mulla on ollut jo teini-iästä saakka joten silmien epämukavuuteen ja huonoon näkökykyyn olen tottunut jo sieltä asti. Se, mitä Silmäsairaalassa kesällä tapahtui muutti kuitenkin aiemman "ei mulla varmaan mitään vakavaa ole" muotoon "apua, mä voin oikeasti sokeutua!"

Se, että Suomessa on erityissairaanhoito tätä tasoa kuin on ja itsestäänhuolehtiva potilas käy säännöllisesti tarkistuksissa saattaa pelastaa monen asian. Minun kohdallani erityisesti tärkeän aistin, näkökyvyn. Olen sairastanut moninaisesti niin kauan että olen tottunut kaikenlaisiin kipuihin, kremppoihin, epämukavuuteen, tuskaan, avuttomuuteen ja pahaanoloon mutta toleranssini kestää uusia sairauksia, niiden oireita ja mahdollisia mukanatulevia rajoituksia on alentunut. Tulee tunne että enkö minä ole jo ihan arpeeksi sairas, pitääkö vielä tämänkin tulla vaivoikseni. No, ei multa kysytä. Ei vissiin muiltakaan. Tämä tie on kuljettava tai heitettävä lusikka nurkkaan. Sitä on jo kokeiltu, ei ollut mun juttu.