Itseottamani kuva omasta kirjastani.
Astrid Lindgren on tuttu kirjailija varmasti useimmille suomalaisille ja ruotsalaisille lapsille. Minulle luettiin lapsena paljon ja Lindgrenin "Veljeni Leijonanmieli" oli yksi suursuosikki jotka kuunneltiin myös radiosta kuunnelmana ja myöhemmin tv:stäkin. Peppi Pitkätossu ja Katto-Kassinen sekä Vaahteramäen Eemeli olivat lapsuuteni leikeissä todellisia henkilöitä, niin taitavasti ja mukaansatempaavasti Lindgren loihti ilmoille tuon satujen maailman. "Mio, poikani Mio" on kuitenkin jäänyt lukematta jostain syystä ja poiminkin sen nyt kirjahyllystäni lukumaratoonin toiseksi kirjaksi.
Kirjan alussa päähenkilö kertoo olevansa kadoksissa. Tai ainakin muut luulevat niin. 9-vuotias poika nimeltä Juhani Ville Hämäläinen lakkaa olemasta ihmisten maassa ja siirtyy salaperäisen Kultaisen kultaomenan ja Dzinnin mukana Kaukaisuuden Maahan jossa saa tietää olevansa kuninkaan kauan kadoksissa ollut poika Mio. Jussi eli siis Mio saa kokea kaikenlaista uudessa kodissaan, kuningas rakastaa poikaansa todella paljon ja hän saa ystäviäkin. Ihmisten maassa Jussia kiusattiin eikä hänellä ollut kuin yksi ystävä, Pena. Jussin kasvattivanhemmat laiminlöivät poikaa eivätkä ymmärtäneet hänen lukuharrastustaan. Mio ja uusi ystävä Jum-Jum seikkailevat Kaukaisuuden Maassa, Aamunkajon Sillalla ja monessa muussa paikassa kunnes tulee aika mennä Hämärään Metsään ja kohdata hirmuinen Ritari Kaamo.
Kirja on kirjoitettu vuonna 1955 ja sen huomaa. Tai sitten olen itse kasvanut ulos satujen maailmasta. Tietynlainen toisto ja asioiden kertaus sopii toki kohderyhmälle ja tietyn ikäinen lapsi saakin siitä turvaa ja vahvistusta kun rupeaa pelottamaan liikaa. Aikuiselle se kuitenkin saa turhautumisen tunteen ja tekee mieli hypätä sivujen yli. Mutta luin kuitenkin sitkeästi, odotin että kirja paranee sen edetessä. Ei parantunut. Tai olen sitten vaan nykyisin liian herkkä tällaiselle "kirkasotsaisuudelle". Toki paljon antaa anteeksi sille ajalle ja sille naiviudelle joka on vallinnut Suomessakin vielä 60-luvulla jolloin minäkin lapsuuttani elin. Mutta tällä erää saa Lindgrenin sadut minulle riittää, tämäkin kirja lähtee Huutonetin kautta uusien lapsien luettavaksi. Arvosana: 8+/10. Ilon Wiklandin kuvituksesta plussa.
Yhteensä luettu: 2 kirjaa, 400 sivua.
Hmm, minusta se toisto toi hyvää sadunomaista rytmiä tarinaan, ja muutenkin tämän surunomainen tunnelma toimi kyllä minuun...ja sama juttu kuin Veljeni Leijonamielessä, lapsena tämän luki fantasiaseikkailuna ja aikuisena huomasi sitten riipaisevampaa kehystarinaa...
VastaaPoistaHienoa että sinä pidit tästä kirjasta! Erilaiset lukijat ja mielipiteet rikastuttavat kirjablogien maailmaa. Lapsena se tunnelma ja toisto olisi luultavasti iskenyt minuun, nyt ei. Veljeni Leijonanmieltä en uskalla lukea enää ettei taika katoa. Se oli kuitenkin se joka itketti ja pelotti ja muistutti kuolemasta ja paikasta minne mennään kun kuollaan. Kasvoin kovin uskonnollisessa perheessa ja minua kiehtoi ajatus siitä että on jokin muukin paikka kuin Taivas mihin voi kuoltuaan mennä. Ja senkin kuoleman jälkeen vielä toinen paikka:) Aikuisena en tahdo rikkoa tuota muistikuvaa kirjasta joten jätän sen rauhaan. Kaunista Juhannusta sinulle!
PoistaTämä on yksi ensimmäisistä todellisista kirjaelämyksistäni; taisin olla ekalla luokalla, ja opettaja luki meille ääneen Mio, poikani, Mioa aina pätkän kerrallaan. Ihastuin kirjaan niin, että luin sen myöhemmin itse uudelleen. Veljeni, leijonamieli oli myös elämys, Ronja Ryövärintyttärestäkin pidin. Muitakin Lindgrenin kirjoja luin, mutta ne eivät ole jääneet mieleen kummemmin. En taida uskaltaa lukea näitä uudelleen, jos taika raukeaa aivan täysin... =D Toisaalta, pidin kyllä Narniasta vähintään yhtä paljon kuin lapsena, kun luin kirjat aikuisena uudelleen, mutta ne nyt ovat muutenkin minun lapsuuteni The Biggest Thing. =D
VastaaPoistaAika jännää Irene! Taika on erilaista lapsena kuin aikuisena mutta kyllä sitä löytyy vieläkin kun ei sulje silmiään, eikös?!
PoistaMeilläkin ope luki ääneen ala-asteella mutta en muista nyt yhtään mitä kirjoja. Luin itse jo 4-5 vuotiaana joten kouluun mennessäni olin jo kahlannut kotipihaan kerran viikossa kurvanneen kirjastoauton herkkuja vinot pinot kun se kerran toi ne ihan kotiovelle saakka.
Minulle Narniat ovat nykyisin liian yltiöuskonnollisia. Olen yrittänyt lukea niitäkin aikuisena mutta niissä on nimenomaan kristillisiä vaikutteita liikaa jotta olisin jaksanut enää kiinnostua. Oma aikuisen maailmankuva on niin kaukana monoteistisesta aavikkouskonnosta kuin olla voi joten ei oikein enää nappaa noi Narnian tyyliset.
Minä en ole tainnut lukea tätä koskaan. Veljeni Leijonamielenkin luin vasta aikuisiällä ja siihen rakastuin ikihyviksi. Taidan napata tämän joskus kirjastosta luettavakseni!
VastaaPoistaKuten huomaat tämä kirja herättää voimakkaita tunteita, se on hyvän kirjan merkki! Kannattaa siis lainata:)
PoistaVoi tuota Veljeni Leijonamieltä, se on vaan niin ihana! Mutten silti uskalla lukea sitä aikuisena uudelleen, jääköön se lapsen satumaailman mukaiseksi elämykseksi ja ihanaksi muistoksi lukuhistoriaani.